Laajennuksen sävelet hallintaan

Mistä laajennus syntyy

Kun septimisoinnun päälle jatketaan terssipinoa, saadaan nooni (9), undesimi (11) ja tredesimi (13). C-duurin sävelistä rakennettuna pino on C–E–G–B–D–F–A, eli kaikki asteikon seitsemän säveltä. Tämä on tärkeä havainto: täysi kolmetoista-sointu sisältää koko asteikon, joten sitä ei käytännössä koskaan soiteta kokonaan. Taito on valita, mitkä sävelet kertovat olennaisen.

Laajennuksen numero kertoo sävelen tehtävän, ei rekisteriä. D on C-soinnussa ysi, soitettiin se oktaavin yläpuolella tai sisä-äänenä terssin vieressä. Soinnussa C6/9 ei ole septimiä lainkaan; kuusi ja ysi antavat avoimen, pentatonisen sävyn, joka on tuttu esimerkiksi monen soul- ja bossa-kappaleen loppusoinnusta.

Terssi ja septimi kantavat tehtävän

Soita Cmaj7 ja C7 vuorotellen ja kuuntele: ainoa ero on septimi, mutta toinen lepää ja toinen haluaa liikkua. Vaihda sitten C7 ja Cm7 – nyt muuttuu terssi. Nämä kaksi säveltä ovat soinnun henkilöllisyystodistus. Pohjasävel ja kvintti ovat yhtyeessä usein muiden vastuulla: basisti soittaa juuren, ja kvintti on yläsävelsarjassa jo valmiiksi läsnä.

Tästä syntyy käytännön sääntö: kun haluat tilaa laajennuksille, poista ensin kvintti, sitten pohjasävel. Älä poista terssiä tai septimiä, ellet tarkoituksella halua epämääräistä soundia, kuten sus4-sointua, jossa kvartti korvaa terssin ja ratkaisu jää auki.

Vältettävät sävelet ja turvalliset värit

Laajennus voi kumota soinnun, jos se on pienen nooninvälin päässä soinnun perussävelestä. Klassinen esimerkki on puhdas kvartti F Cmaj7-soinnussa: F on puolisävelen E:n yläpuolella ja kuulostaa siltä, että se haluaa laskea. Siksi duuriseptimisoinnun yksitoista ylennetään (#11), jolloin syntyy lyydinen väri. Bill Evansin levytykset, kuten Portrait in Jazz (1960), ovat hyvä kuunteluesimerkki siitä, miten nämä värit asettuvat pehmeästi.

Dominanttisointu sietää eniten jännitettä, koska sen tehtävä on purkautua. Muunnellut värit ♭9, #9 ja ♭13 terävöittävät vetoa toonikaan, kun taas luonnolliset 9 ja 13 pitävät sävyn kirkkaana.

Käännökset tekevät bassosta melodian

Käännös ei ole vain uusi ote vaan uusi bassosävel. Kulku C – C/B – Am – Am/G – F laskee portaittain, vaikka harmonia on käytännössä I–vi–IV. Septimisoinnun kolmas käännös, jossa septimi on bassossa, haluaa laskea: C7/B♭ purkautuu luontevasti F/A:han. Kuulet siis jännitteen bassossa, et pelkästään yläkerroksissa.

Kauttaviivasointu ei aina ole käännös. Merkintä D/C tarkoittaa D-duurikolmisointua C-basson päällä – yhdessä ne muodostavat Cmaj7(#11)-soundin ilman terssiä. Tällaiset merkinnät kertovat sovittajalle tarkasti, mitä yläkerros ja basso soittavat.

Ylärakenteet: kolmisointu laajennusten kantajana

Kun laajennuksia on monta, ne voi ajatella yhtenä kolmisointuna soinnun päällä. G7-soinnun päälle soitettu A-duuri (A–C♯–E) antaa sävelet 9, #11 ja 13. Pianisti soittaa vasemmalla kädellä tritonuksen B–F ja oikealla A-duurin – tuloksena kirkas G13(#11), jonka sormet löytävät nopeasti. Mark Levinen The Jazz Theory Book (Sher Music, 1995) käsittelee ylärakenteita laajasti.